Ihminen ei taida koskaan oikeasti elää. Ennemminkin kyse on elämän suunnittelusta. Elämän tulisi olla tässä ja nyt, jos se olisi täydellistä, iätöntä olemista, mutta ihmismieli tietoisena omasta rajallisuudestaan pakottaa aina katsomaan joko eteen tai taakse. Tätä on ihmisyys pohjimmiltaan: et ikinä vain yksinkertaisesti ole, vaan olet aina jo menossa, jos et muuten niin ajatuksissasi. Aina on olemassa huominen ja ylihuominen ja seuraava viikko, kuukausi, vuosi, joiden mahdollisuuksia ja potentiaalia määritellään menneellä, mutta ei ikinä nykyhetkellä. Nykyhetkessä mikään ei ole todellista paitsi kipu. Mitä siitäkin pitäisi ajatella? Kipu kestää aina kauemmin kuin mielihyvä, eikö? Kivulla on oma aikansa; se pysyy ja elää hetkessä. Mielihyvä on vain silmänräpäys, jonka kestoa ei ehdi kunnolla edes tajuta, ainoastaan odotus seuraavasta mielihyvästä kantaa eteenpäin. Lapsena joulun hienous oli sen odotuksessa, ei sen kokemisessa, koska kokemuksena joulu kesti vain yhden silmänräpäyksen, joka kärjistyi lahjojen avaamiseen. Sen jälkeen alkoi jonkin toisen miellyttävän asian odottaminen… Miksi elämässä on niin paljon odottamista? Miksi kipu, tuli se missä muodossa hyvänsä, tuntuu kestävän ikuisesti, kun taas mielihyvä katoaa silmänräpäyksessä? Miksi tilan täyttää asteittain mateleva melankolia, rutiini, jonka taas jossain hamassa tulevassa saattaa mahdollisesti, ken tietää, jokin miellyttävä katkaista, ainakin siksi pieneksi hetkeksi, jolloin tuntee jopa mahdollisesti “olevansa”. Ja miksi nuo hetket vain lyhenevät vuosien myötä?
“Aika juoksee pakoon kaikkea, mitä joskus olin. Se täyttää minut kauhulla”, kaikuu tuttu ääni sekä edestä että takaa.
Nyt tässä istuessani (ja seuratessani ikkunasta naapuritalon nuorten viinanhuuruista sekoilua lumipenkoissa) ajatukseni kääntyvät väistämättä menneeseen, omaan nuoruuteeni. Tajuavatko ihmiset kuinka epätodellista huolettomuus on? Eivät. Juuri siksi he huolettomasti vapaina syöksyvätkin huomiseen. Tiedostamattomuus on avain kaikkeen, näemmä… ja mitä siitäkin pitäisi ajatella, tai mitä johtopäätöksiä, paremminkin?
Vältän nykyhetkeä ja nykytilaani, koska se ei millään tavalla kosketa päänsisäistä todellisuuttani: näen itseni aivan jonain muuna kuin miksi olen kasvanut. Olen jotain mitä olin joskus ja mahdollisesti jotain mitä olen tuleva olemaan. Minulla on oikeus tähän ajatukseen, koska nykyisyyttä ei ole. Jos nykyisyyttä ei ole, niin väliäkö sillä, missä ajassa elän? Minä elän ikuisesti, jossain ajassa, siis. Kaikki joskus ollut on jättänyt jälkensä johonkin aikaan, ja jos aika on suhteellista, niin mikään ei ole kokonaan kadonnut. Mikään ei oikeasti katoa kokonaan, ei edes tämä näppäimistöni naputus. Jos olisi tarpeeksi laskennallista voimaa, niin jokainen ääniaaltokin olisi mahdollista takavarikoida uusintakierrosta varten kaiken taustahälyn keskeltä. Ajatella, että tv-ruudun lumisadekin on vain jälki n. 14 miljardia vuotta sitten tapahtuneesta pamahduksesta, jonka ansiosta tämäkin blogi on todellisuutta.
Eli… takana on loistava menneisyys ja edessä tulevaisuus, jolta voi odottaa aivan mitä vaan.
